torstai 20. syyskuuta 2012

Absurdistan

Mikä on absurdein näky minkä olet ikinä nähnyt? Yhdistä se oudoimpaan uneesi ja kerro se viidellä, niin alat lähestyä todellista Kiinaa. Kaistapäinen sijoittaminen kaikkeen mahdolliseen (yllätyykö joku jos kerron, että kiinalaiset ovat mm. keksineet jo markkinoida tontteja kuusta) maan ja taivaan väliltä on synnyttänyt toinen toistaan typerämpiä liikeideoita. Niistä liikeideoista ei jää käteen muuta kuin absureja hetkiä, jolloin kuvittelee elävänsä Grimmin veljesten saduissa, Dalin maalauksessa tai Daniil Harmsin kirjoissa.


Viime vuosituhannen loppupuolella joku keksi alkaa rakentaa ilman tarvittavia lupia Aasian suurinta huvipuistoa - "Wonderlandia" - keskelle Pekingin maalaistaajamien peltoja. Jostain kumman syystä hanke ei ottanut tulta alleen. Ei nyt kuitenkaan kai juurikin siksi että hanketta toteutettiin omin luvin keskelle Pekingin maalaistaajamia. Kymmenen vuotta myöhemmin hanke yritettiin käynnistää uudelleen, yhtä laihoin tuloksin. Nyt viimein päättäjät tulivat järkiinsä, ja puistoa on alettu purkaa. Sitä ennen oli paikka tietenkin nähtävä!


Aivan helpolla sinne ei päässytkään. Ensin piti mennä metron landelinjalla. Siis keltaisella linjalla numero 13, jossa maalaiskurpitsat kävelevät sisään perunasäkit olalla ja istuvat keskellä käytävä kyykkyistunnossa syljeksimässä ja mutustelemassa auringonkukan siemeniä. Eikä sekään vielä riittänyt. Sen jälkeen piti suunnata vielä landemmalla linjalla, joka on ilmeisesti laskutaidottomia maalaistolloja silmälläpitäen jätetty kokonaan numeroimatta. Ja sen jälkeen piti vielä matkustaa puoli tuntia bussilla ja kävellä. Kaupunkilaisjuppina alan perinteisesti tutista pelosta ja jännityksestä viimeistään siinä vaiheessa kun kiskot loppuvat ja ikkunasta vilkkuu puita ja ruohoa. Pekingin keskustasta matka kesti miltei kaksi tuntia suuntaansa. 


Näky perillä on luonnollisestikin merkillinen. Aika ajoin piti muistuttaa itselleen, että se mitä silmiensä edessä näki, oli todellisuutta. Keskellä ei-mitään mätänee lasikuidusta ja teräksestä rakennettu kermakakkuhenkinen linna. Kirsikaksi kakun päälle on tiputettu viereiselle pellolle töröttämään betonista ja rautapalkeista kyhätty päälinnan tornikyhäelmä. Luurangoksi jäänyt rakennelma muistuttaa lähinnä laukaisua odottavaa rakettia. Betoniseiniä reunustavat metallikehikot tuovat mieleen keskiaikaiset kidutusvälineet. Ilman käyttöä jääneet sisätilat ovat avarat, ja lattiaa peittää vuosikymmenen lika- ja rakennuspölykerros. Hämähäki(nseiti)t ja graffitit ovat vallanneet seinät.    

Seineän teksti kielsi kuvaamisen ja sisäänmenon. HAH.


Rakennuksen  seiniltä löytyi jos jonkinlaisia tuherruksia
graffititaiteesta rakkaudentunnustuksiin ja aina
yhtä universaalin hauskoihin kullin kuviin.





Prinsessauneni kävi viimein toteen \o/

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Peking punaisen järjestyksen kourissa. Part #3: Pekingin sotilasalueen keskussairaalan auditorio

Läheltä minun ja uuden kämppikseni asuntoa löytyy punaisen Pekingin nähtävyys numero kaksi. Kyseessä on ilmeisen hiljattain aktiivikäytöstä reserviin siirtynyt auditorio (siis jonkinsortin esiintymishalli). Googlailemalla ja paikallisilta kyselemällä minulle selvisi, että kyseessä on 1950-luvun loppuvuosien tienoilla rakennettu pytinki, joka on ollut Pekingin sotilasalueen keskussairaalan käytössä. Muuta tietoa rakennuksesta ei juuri löytynytkään, joskin kuvahaun perustella rakennusta on käytetty vielä jokunen vuosi sitten alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vielä tuolloin rakennus vaikutti olleen varsin hyvässä kunnossa.


Ulkoa rakennus edustaa hiekanvärisine seinineen ja pylväin, sekä päätykolmion kera varustettuine fasadeineen geneeristä stalinistista neuvostoarkkitehtuuria. Vaikka en lähdemateriaalin puutteessa voikaan mitään varmaksi sanoa, olisin yllättynyt mikäli 1950-luvulla uuden Kiinan rakentamiseen avuksi rientäneillä venäläisneuvonantajilla ei olisi tämänkin rakennuksen piirrustuksissa näppejään pelissä. Katolla sisäänkäyntiä valvova punatähti kertoo ruosteisenakin välittömästi tulijalle minkä instanssin rakentamasta auditoriosta olikaan kyse. Ulkopuolelta jykevärakenteinen auditorio näyttäytyy yhä melko ylväänä ja hyväkuntoisena. On vaikea kuvitella että tämä graniittivuori - minun silmissäni jalokivi - löytyy vain kivenheiton päästä uuden Pekingin eräästä vilkkaimmista risteyksistä.  

Ulkokuoresta poiketen on auditorion sisätilat päästetty rapistumaan. Kattokruunut roikkuvat viimeisillä voimillaan katosta ja eteisen nojatuolien verhoilut muistuttavat leijonien raatelemaa riistaeläintä. Pöly ja silkka roina peittävät kaikkia pintoja. Armeijamallisista kerrossängyistä ja keltaisista suojakypäristä päätelleen on jokin lähialueiden rakennustyömaista vallannut auditorion päähallin vierastyöläistensä (väliaikaiseksi?) majoitustilaksi. Haju sisällä on sen mukainen.

 

Pääsy muualle kuin pääsaliin ja yläkerran VIP-aitioihin johtavalle käytävälle on estetty lukoin ja metallisin työmaa-aidoin. Rappiosta ja saastasta huolimatta on helppo kuvitella kuinka rakennuksessa on aikoinaan pidetty massojen päät sekoittavia agitaatiokokouksia ja julisteltu paisuteltuja tuotantolukuja proletariaatin huumeeksi. Ei liene täysin mahdotonta sekään, että rakennuksessa olisi aikoinaan esitetty kulttuurivallankumouksen ajan mallioopperoita. Kauan ei tämäkään auditorio enää Pekingin kaupunkikuvaa koristane, sillä puolue ei varmasti antaisi ajan raiskata moista rakennusta tällaiseen kuntoon ellei sen kohtalo olisi jo sinetöity.




sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kiinalaisen retron ABC: kengät

Kun vaatteiden, huonekalujen, vauvan vaippojen ja oikeastaan aivan kaiken muunkin suunnittelusta on viimekädessä ollut (alaosastojensa kautta) vastuussa niinkin orwellilaisen kuuloinen instituutio kuin Valtioneuvoston valtion omaisuuden valvonta- ja hallintokomissio (Guówùyuàn guóyǒuzīchǎn jiāndū guǎnlǐ wěiyuánhuì), ei liene yllättävää, että Kiinan kommunistiajan designin tuulia voi mairitellenkin kutsua parhaimmillaan jähmeäksi. Siinä missä meillä lännessä käytiin läpi kellohameet, bikertakit, hippipaidat, trumpettifarkut, neonvärit ja narukravatit, ei kommunistisen Kiinan muodin uusimmista tuulista olisi voinut päätellä kuluvaa vuodenaikaa, vuotta tai edes vuosikymmentä. Lännessä retromuotia löytyy vaikka muille jakaa, mutta täällä Kiinassa neljä vuosikymmentä tiukkaa valtiokontrollia jätti jälkeensä vain noin kourallisen juttuja, joiden design jaksaa kiehtoa vielä nykysukupolviakin. Tuotteiden valmistajat iloinnevat kuitenkin siitä, että tuotteiden unisex-luonne tuplaa potentiaalisen ostajakunnan kerralla. Itsehän olen näihin kouralliseen tuotteita varsin tykästynyt, joten aloitetaanpa käymään läpi maan vähäistä retrotarjontaa mainitsemalla muutama sana kiinalaisista retrojalkineista.  


1. Warrior (Huili)


Pimp my shoe.

1930-luvulla Kiinan olympiatoivoja varten lanseeratut (länsimaalaisittain nimeä Warrior kantavat) H(回力)-kengät nauttivat suurinta suosiotaan juuri punaisen Kiinan aikaan. Tuolloin yrityksen uudet, länsimaisen dekadenssin suuntaan flirttailevat koripallokengät olivat jokaisen kovanaaman ykkösassessoori, vaikka käyttömukavuudeltaan kovamuoviset ja säkkikankaiset popot muisuttavatkin lähinnä jalkaan valettuja betoniporsaita. Kun länsimaiset merkit poukkivat Kiinan markkinoille 1980-luvulla, kulki Warriorien tie urheilukauppojen hyllyiltä maaseutumarketteihin ja halveksitun työväenluokan hikisiin jalkoihin. Mahtikenkien ansaitsema kunnia on alkanut palata vasta 2000-luvun retrotuulten myötä. Kengät ovat niin ehdotomman kiinalainen kulttuuri-ikoni, että vuonna 2006 suomalais-kiinalainen valokuvataiteilija julkaisi brändin tarinaa esittelevän kirjan, jonka kylkiäisinä ostaja sai aidon Warrior-kenkäparin. Länsimaissa Warrior on kuitenkin jäänyt tunnettuvuudessa selvästi kilpailijansa Feiyuen jalkoihin.


2. Feiyue




1920-luvulla perustettu shanghailainen Feiyue (跃 "Lentävä loikka") lienee tunnetuin kiinalainen retrotuote. Menneen maailman glamour kutkuttaa jokaista kehon solua kun shanghailaisella sivukujalla sijaitevassa tehtaanmyymälässä valkoiset, matalanilkkaiset (eli ne alkuperäiset) tennarit tarjoillaan edelleen ostajalle  kenkälaatikon sijaan ruskeaan tuote-esittelypaperiin kääräistynä. Warriorien tapaan oli merkki kuumaa kamaa kylmän sodan Kiinassa, mutta Kiinan avautumisen myötä myös Feiyuet vaipuivat vuosikymmeniksi unholaan. Lännessä lakupötkömäiset ja höyhenenkevyet Feiyuet loikkivat viime vuosiin asti lähinnä kungfu- ja parkourharrastajien jaloissa, mutta retrobuumin myötä kengät ovat siirtyneet pikkuhiljaa myös koikkelehtimispiirien ulkopuolelle. 2000-luvun puolivälissä Feiyue lanseerasi oman Eurooppaan vietävän export-mallistonsa, ja näitä kenkiä myydään nyt meille lännessä monenkymmenkertaisella katteella. Kiinassa Feiyue on (pitkälti kasvavan turistikysynnän takia) niin suosittu, että se on lienee (pl. jotkin ruoat) yksi harvoista kotimaisista tuotteista, joista näkee liikkuvan myös feikkiversioita (mm. velmusti Feivue-nimisinä, joihin allekirjoittanutkin on kerran haksahtanut).