Kuukauden kuulumiset.

Kuluipa taasen tovi vailla päivityksiä. Selityksiä riittäisi tarvittaessa kuin vanhalla alkoholistilla, mutta vedetään nyt hatusta vaikka että "on ollut kiireitä". Ja onhan se osittain tottakin. Oikeasti olen kuitenkin:

- leikkinyt joulutunnelmaa ei-joulutunnelmaisessa Pekingissä
- käynyt kuuntelemassa (mm.) natsipunkkarien vihaista musiikkia ja tutustunut parin paikallisbändin jäsenistöön
- eksynyt puoli kuudelta aamulla randomien amerikkalaisten kanssa vaateostoksille
- tehnyt laittomuuden, jota en malttanut olla paljastamatta lähimmille kavereilleni
- kasvattanut muhkeat pulisongit
- aloittanut tatuoitumisen
- opetellut taikatemppuja
- kirjoittanut vihaista mielipidekirjoitusta, josta ei tahdo tulla millään valmista
- lopettanut lääkärin määräyksellä tulisen ruoan syömisen 
- joutunut kiinalaisen setis-kaappihomon pokailuyrityksen kohteeksi
- puinut loputtomasti  – omien ja muiden – ihmissuhdeongelmia
- pettynyt huomattuaan ettei olekaan maailman ainoa henkilö joka saa valtavat kicksit Itä-Saksan kansallislaulun laulamisesta
- hankkinut viimein 8-bittisen Nintendon.

Talvinen Peking on aika ankara paikka. Harmaat talot, viiltävä kylmyys ja pistävä savusumu eivät mieltä ylennä. Etenkään kun perinteiset lorut – kulttuurierojen kummastelu, halvan hintatason humallus ja maailmanluokan meno – eivät vanhaan partaan enää noin vain tehoa. Siksi olenkin em. ohella käyttänyt aikaani itse asiassa pääosin mainostamieni jatko-opintosuunnitelmien eteenpäinviemiseen. Sitä mukaa kun suunnitelmat ovat edenneet ja realisoituneet, on Pekingin onhan-tää-jo-vähän-nähty -masennus vaihtunut toiveikkaaseen nuoruuden riemuun (jolle vanhuuden tuomat kolotukset ja ikääntymisen merkit antavat suorastaan pikanttin säväyksen). Jos olisin leikkisällä tuulella, vertaisin itseäni talviunilta heränneeseen karhuun. Jätettäköön nyt kuitenkin toistaiseksi karhut kirmaamaan laitumille ja megalomaaniset suunnitelmani vielä hämärän peittoon, koska mitään ei ole vielä lyöty lukkoon. Stay tuned for updates. 

Seuraavana kuitenkin lienee luvassa reissu kohti idän huoraa, Shanghaita. Sen lisäksi olen suuntaamassa vuosien tauon jälkeen Hongkongiin. Shanghaissa olen asunut vain reilu puolisen vuotta, joten en totta puhuen ymmärrä kaupunkia vielä oikeastaan yhtään. Hongkongia tunnen vielä vähemmän. Koska kumpainenkaan kaupungeista ei kuitenkaan ole yksi niistä tuhansista unohduksen kaupungeista, joista eräässä aiemmassa postauksessani puhuin, koitan saada jotain diippiä ja viiltävää analyysiä aikaan tien päältä. Mikäli en keksi mitään kirjoitettavaa, jauhan korvaukseksi paskaa vaikkapa kiinalaisesta ruokakulttuurista niin saavat kulinaristit mehustella.

No on sitä vähän muutakin tullut tehtyä kuin mietittyä.

Hylättyssä koulussa

Kuten olen jo aiemmissa postauksissanikin kertonut, on täällä tullut käytyä jokusessa urbex-paikassa ihmettelemässä rappioromantiikka. Eilen käväisin katsomassa Haidianin kaupunginosassa sijaitsevaa, siirtomaa-ajalta peräisin olevaa katolista koulua. Mitään kovin kummoista tarinaa rakennukseen ei liity, eikä siitä (kenties juuri siksi) juuri löydy tietoakaan. Sen verran sain kuitenkin selville, että kyseinen siirtomaa-ajan arkkitehtuurin helmi on pystytetty ranskalaisten toimesta v. 1919. Rakennusmateriaalina käytettiin vanhan kesäpalatsin kiviä, jonka tuhoamisessa ranskalaiset itse olivat olleet apuna puoli vuosisataa aiemmin.

Peking punaisen järjestyksen kourissa. Part #4: Venäjän suurlähetystö

Aivan (miltei kirjaimellisesti, kuten tästä parvekkeelta sumuisena kesäyönä ottamastani kuvasta näkyy) kivenheiton päästä meidän kolhoos...kerrostalokompleksista sijaitsee Venäjän suurlähetystö. Valtaosa ulkomaiden lähetystöistä sijoitettiin kommunistisen Kiinan ensivuosikymmenten aikana kaupungin länsipuolelle, II- ja III-kehäteidän väliin. Muista lähetystöistä poiketen Venäjän (luonnollisestikin tuolloin siis Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton) edustusto sijoitettiin kuitenkin kaupungin ytimeen – entisen kaupunginmuurin sisäpuolelle – II-kehän koiliskulmaan. Jäähallin kokoinen suurlähetystö edustaa pylväsrivistöineen ja klassisine mittasuhteineen perinteistä stalinistista "reaalisosialismia". Lähetystöstä ja useista muista rakennuksista koostuvien tilusten ympäri käveleminen vie helposti puolisen tuntia.

Suurlähetystön sijoittaminen Pekingin sydämeen erilleen muista lähetystöistä välitti selvän viestin maailmalle: Neuvostoliitto on Kiinan ylin ystävä. Lähetystön historia ei kuitenkaan lopu tähän. Maiden välit eivät molemminpuolisista vakuutteluista huolimatta olleetkaan ikuista kuherruskuukautta, ja suhteet alkoivat kylmetä nopeasti Stalinin kuolemaa seuranneina vuosina. Kiinalaisia kismitti, kun enää kapitalismin ja kommunismin välistä paremmuutta ei suunniteltukaan ratkottavan ydinasein. Monien mutkien kautta olivat Neuvostoliiton ja Kiinan välit tulehtuneet 1960-luvun loppuvuosina jo niin pahoiksi, että maailma kävi varmasti yhtä lähellä ydinsotaa kuin Kuuban kriisin aikoihin. Tästä kylmän sodan unohdetusta konfliktista voivat kiinnostuneet lukaista lisää vaikkapa allekirjoittaneen kandintutkielmasta, kyselkää jos kiinnostaa.

Samaan aikaan kun maat kaivelivat sotakirveitä maasta, oli Kiinassa kulttuurivallankumous saavuttanut lakipisteensä. Punakaartilaiset riehuivat ympäri maata tuhoamassa vanhaa maailmaa ja vastustamassa ulkomaisia vihollisia; "amerikkalaista imperialismia" ja "neuvostoliittolaista revisionismia". Pekingissä mielenosoittajat piirittivät monia lähetystöjä ja ainakin Iso-Britannian lähetystö tuhottiin punakaartilaisten ryöstöretken yhteydessä. Pohjoismaalaiset kokoontuivat evakkoon Suomen lähetystön pihajäälle pelaamaan lätkää. Myös Neuvostoliiton lähetystö sai osansa mekkaloinnista. Maon fanaattiset seuraajat parveilivat lähetystön ympärillä valtavina massoina huutamassa iskulauseita ja tuomitsemassa kommunistisen aatteen pettureita. Lähetystön editse kulkenut katu nimettiin uudelleen uhmakkaasti "Revisionismin vastustamisen kaduksi" (反修路 fǎnxiūlù). Tapahtumat olivat ikävä kaiku menneisyydestä: reilu puoli vuosisataa aiemmin olivat ulkomaalaiset joutuneet pelkäämään henkensä puolesta boksarikapinallisten riehuessa maassa. 

Kommunistijättiläisten välinen sota ei koskaan onneksi syttynyt, ja 1980-luvun kuluessa Kiinan ja Neuvostoliiton välit normalisoituivat. Nykyään nämä ylimmät ystävykset flirttailevat jälleen toisilleen rakentamalla yhteistä sotilasliittoa Naton vastineeksi ja kaatamalla päätöslauselmia YK:n turvallisuusneuvostossa.

Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on – aivan oikeutetustikin – jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti – ja varsin kuvaavasti –  puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee). 

Tangshan - retki ei-minnekään ja kaikkialle

Maan hermokeskuksen sykkeessä unohtaa helposti, miten keskiverto kaupunkilainen Kiinassa oikeasti elää. Kansainvälistyneiden suurkaupunkien - erityisesti Pekingin ja Shanghain - asumisoikeuslupia (户口, hùkǒu) tavoitellaan kuin tarujen nuoruuden lähdettä. Reaalisosialismin perintönä Kiina kontrolloi yhä rautaisella otteella maan sisäistä muuttoliikettä. Suurkaupunkiin muuttaneelle ulkopaikkakuntalaiselle em. luvan - siis paremman sosiaalisen statuksen ja paremman elämänlaadun - saaminen vaatii paljon työtä, menestystä, suhteita ja onnea. Suurin osa kiinalaisista ei uskalla suurkaupunkien asuinluvasta edes haaveilla. Haaveilijoista vain harva onnistuu.

Kiinan karttaa katsoessa vaeltaa silmä levottomasti toinen toistaan tuntemattomammasta kaupungeista toiseen. Suomen mittakaavoihin tottuneelle on vaikea ymmärtää, että jok'ikinen Kiinan poliittiselle kartalle päässyt neverheard-kaupunkikin on asukasluvultaan vähintään Suomen eteläosien "suurkaupunkien" kokoinen. Yli miljoonan asukkaan kaupunkeja löytyy miltei sata. Kuka on ikinä kuullutkaan sellaisista miljoonakaupungeista kuin Anshan, Shantou tai vaikkapa Quanzhou? Valtaosa Kiinan kaupunkiväestöstä kuitenkin elää näissä ja sadoissa muissa unohduksen linnakkeissa. Kaupungeissa, joista kukaan ei ole ikinä kuullutkaan, ja joiden nimen olet jo unohtanut tätä lukiessasi. Harmaan tylsissä ja persoonattomissa miljoonien asukkaiden tuppukylissä, joissa ei ole mitään nähtävää tai tehtävää. Kaupungeissa joiden parin tuotantoalan ympärille rakentunut talous vetää höyryveturin lailla, mutta jättää tunteen siitä, että edistys ja aika ovat pysähtyneet. Kaupungeissa, joiden katukuvassa mikään ei ole kiehtovan uutta tai vanhaa. Kaupungeissa joiden kaduille ei ulkomaalaisia tai massasta poikkeavia paikallisia eksy.

Viikonloppuna tutustuin erääseen tällaiseen kaupungiin. En haluaisi kuulostaa vähättelevältä - jopa halveksivalta - mutta en voi olla kauhistelematta sitä ajatusta, että miljoonat ja taas miljoonat ihmiset tässä maassa viettävät koko elämänsä näissä kaupungeissa, joista ei voi sanoa mitään kiinnostavaa tai kaunista. Minulle reilu vuorokausi heidän elämässään riitti. Tangshan sijaitsee kahden tunnin junamatkan - mutta kaikissa muissa suhteissa aurinkokunnan - päässä Pekingistä. Lika, tyhjyys ja harmaus täyttävät kaikki aistit. Kaupunki, jonka ainoo nähtävyys on erään maailmanhistorian tuhovoimaisimman luonnonkatastrofin muistomerkki masentaa kävijän. Kaupunki, joka haluaa muistaa vain tuhoutumisensa ei ansaitse tai kaipaa tulla muistetuksi.

Tangshanin maanjäristyksessä kuoli arvioiden mukaan
yli 250, 000 ihmistä. Ajatus paikan päällä on herättävä.
Jokaisen muistoseinän nimen taakaa löytyy tarina äkkinäisesti
 katkenneesta ihmiselämästä.

Kuolonuhrien lisäksi jätti järistys jälkeensä apokalypstisen näyn.
Koko kaupunki oli rakennettava uudestaan tyhjästä.

Ollin oppivuodet, the sequel

Vaikka tulostinlämpimät maisterin paperit tipahtivat käsiini vasta muutama kuukausi sitten, ja päätin fanfaarien soidessa ottaa vähän "lomaa" opiskeluista, on päässä alkanut jo kypsyä idea opintojen jatkamisesta. Näen jo märkiä unia tenttikirjoista ja esseistä, kuolailen kaunista argumentointia ja hypistelen levottomasti kiintoisia artikkeleitä. Ei liene ihan normaalia että namusetämäisesti katselee kieltään lipoen pöydällä toimettomana makaavia tiedeartikkeleita kielletty hedelmä -katse silmäkulmassa; "there there, isä pitää teistä kyllä pian huolen". Jungilla ja Freudilla olisi varmaan ollut paljon sanottavaa siitä, mikä lapsuuden traumoja ja komplekseja liittyy siihen, että omaa graduaankin tekee mieli paijata ja ihastella kuin omaa lasta. Tiede ei ole paskempi juttu.

Kuten kesäkuisessa postauksessani totesin, minua kiinnostaisi mm. maksullisen MBA-tutkinnon suorittaminen Saksanmaalla. Tuota tutkintoa varten olen täällä Kiinassa koittanutkin saada rahaa säästöön. Germaaninen pünktlichkeit voisi tehdä Pekingin anarkian jälkeen hyvää, joskaan en ole enää yhtään varma että selviäisin enää ympäristössä, jossa esimerkiksi virkkeiden täytyy tulla ulos suusta hyvin paljon jähmeämmässä sanajärjestyksessä. Itse maisterinohjelma opettajia myöten koostunee lisäksi todennäköisesti pahemman luokan EU-kohkaajista, joille Unionin ulkopuolinen maailma on villiä savannia, johon ei kosketa pitkällä tikullakaan. Kyseisen ohjelman päätarkoitus on lienee suoltaa maailmalle virkamies-asiantuntijoita EU:n rattaisiin, eikä niinkään valmistaa ihmisiä tieteellisen tutkimuksen tekemiseen. Itseäni taasen kiinnostaisi valtaisan paljon nimenomaan tutkijankykyjeni kehittäminen. Nimenomaisesti kiinnostaisi perehtyä siihen, miten Kiina pyrkii valtiojohtoisesti kasvattamaan soft poweriaan maailmalla. En ole aiemmin Kiinan politiikantekoa lähestynyt juurikaan tuosta näkökulmasta, joten olisi kiintoisaa päästä ihan ohjatusti tutustumaan aiheeseen. Viime vuosien aikana on ollut mielenkiintoista huomata mm. miten Kiinan kielen ja kulttuurin opetus on levinnyt maailmalle puoluevaltion sponssaamien Konfutse-instituuttien kautta. Lisäksi valtion vahvalla myötävaikutuksella on suollettu ulos megaluokan elokuvia puolueen imagoa kohentamaan, ja esimerkiksi Kiinan avaruusvalloituksen kaltaiset tiedeprojektitkin on selvästi brändätty tieteen ohella Kiinakuvan kohottamiseen maailmalla. Aihehan on nyt sikäli muutenkin ajankohtainen, sillä Mo Yan voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Internetsin ihmeellisessä perstuntuma equals truth -maailmassahan jotkut ilkeät kielet ovat jo (luonnollisestikin) ehtineet vihjata, että herra on puoluevaltion sätkynukke. 

Toisen maisteritason tutkinnon ohella minua on alkanut kovasti kutkuttaa idea tohtorintutkintoon johtavista jatko-opiskeluista. Lähinnä tietysti sen vuoksi että voisin valmistuttuani paukutella henkseleitä ja lanseerata Suomessakin tavaksi sen, että tohtorin arvonimeä voi alkaa käyttää toisen etunimen tapaan jokaista kauppakuittiakin allekirjoittaessa. Osittain tietysti myöskin siksi, että mä nyt vaan tykkään opiskeluista ja siitä ideasta, että ura yliopistomaailmassa voisi sitä kautta muuttua todellisuudeksi. 

Kuten eräässä toisessa postauksessani totesin, entiseen oppiaineeseeni liittyy paljon ongelmia, joiden en usko ainakaan helpottavan jatko-opintoihin siirryttäessä. Erityisen ongelmalliseksi koen sen, että en usko meidän laitokselta löytyvän oikein ketään sellaista paimenta, joka jatko-opinnoissani eteen tulevien ongelmien kanssa kykenisi minua auttamaan. Ongelmani liittyvät nimenomaisesti tutkimuksen teoreettisiin ja metodologisiin kysymyksiin, ja niihin en usko enempää apua entiseltä laitokselta löytäväni, vaikka sieltä äärettömän pätevää väkeä löytyykin. Pääsyy tähän on tietysti se, että mua kiinnostaa varsin erikoiset ja vähän tutkitut aiheet. Erityisesti mua kiinnostaa sekä Kiinaan että historiapolitiikkaan liittyvät kysymykset.  Näistä kahdesta asiasta perillä olevia asiantuntijoita löytyy kansainväliselläkin tasolla vain muutamia. Sen ainoan todellisen asiantuntijan nimi on niin vaikeasti tavattavakin, että onnistuneen yhteydenotonkin pitäisi musta olla jo lisensiaatin arvoinen suoritus. Koska historiapolitiikka ei liene ole kovinkaan monelle lukijalle kovin tuttu ilmaisu, avataanpa konseptia vähän tieteellisen jargonin siivittämänä:

"Historiapolitiikka tarkoittaa — sekä historian käyttöä poliittisena argumenttina että kamppailuja siitä, mitä halutaan hyväksyä historiaksi. Nämä molemmat tavat yhdistyvät, kun historiapolitiikka ymmärretään pyrkimyksenä määritellä yhteisön, esimerkiksi kansakunnan, keskeisiä arvoja, symboleita ja päämääriä tietyn menneisyyden kautta. Tämä kamppailu puolestaan tapahtuu julkisuudessa, jossa näkemykset pyritään legitimoimaan. Historiapolitiikka on siis historiakulttuurissa tietyin intressein ja tavoittein tapahtuvaa toimintaa. Ilmiöön kuuluu siten niin menneisyydenhallinnan projekteja, poliittisia puheita kuin oppikirjoja ja sarjakuvia." Jouni Tilli (2009):  "Tiloja, linjauksia, retoriikkaa – historiapolitiikan ulottuvuuksia" , Historiallinen aikakausikirja 107 (3), 280-287.

Ja koska ylläoleva ei varmaankaan sanonut asiaan vihkiytymättömille yhtään mitään, lähestytäänpä aihetta vielä erään lempikirjailijani, George Orwellin viisauksin:

Joka kontrolloi menneisyyttä, kontrolloi tulevaisuutta — joka kontrolloi nykyisyyttä, kontrolloi menneisyyttä.

 

Kuten edellä mainitsin, koen tarvitsevani apua nimenomaisesti historiapolitiikkan tutkimuksen teoreettisen ja metodologisen ymmärryksen syventämisen kanssa. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että minun tulee suunnata merta edemmäksi kalaan (ymmärtääköhän joku mikä logiikka tuossakin sanonnassa on, minä en ainakaan). Otin jo yhteyttä Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokseen, jonka lehtereillä siis suoritin  aikoinaan ko. aineen pitkänä sivuaineena. Teoriassa laitokselle olisi kai mahdollisuus päästä jatko-opiskelemaan, vaikka en maisterin papereitani sieltä ole saanutkaan. Sherlockmaisella vainullani olin kuitenkin haistelevani heidän vastauksestaan, että käytännön tasolla minun olisi vaikea saada laitokselta pätevää ohjausta, joka taasen on vaatimus jatko-opiskelupaikan saamiseksi. Laitoksella kun ei ole tarjota ohjaajaksi Itä-Aasiaan perehtynyttä opettajaa. Mietityttää tietysti, miten oravanpyörä voisi ikinä loppua, jos niitä asiantuntijoita ei ikinä kouluteta tai palkata sinne laitokselle. Niin mainioita ja suuresti kunnioittamiani opettajia kuin laitokselta löytyykin, täytynee minun etsiä jatko-opintopaikka itselleni jostain ulkomailta tai vähintään muiden oppiaineiden parista. Tätä lukevat, itseäni viisaammat ja tietävämmät voisivat ehdottaa, miten tästä olisi hyvä jatkaa.

Itkupotkuraivarinationalismi

Lokakuun ensimmäisenä päivänä Kiinassa vietettiin kansallispäivää. Ei siis itsenäisyyspäivää, koska Kiinahan ei (ainakaan de jure, pääsinpähän brassailemaan) ollut koskaan toisen valtakunnan osa tai siirtomaa. Niinpä kansallispäivää vietetään nk. uuden Kiinan, eli Kiinan kommunistisen puolueen perustaman ja johtaman yksipuoluevaltion perustamispäivän (1.10.1949) kunniaksi. Mikäs sen juhlavampaa kuin diktatuurin syntymäpäiväkekkerit; joko pidät hauskaa tai itket ja pidät hauskaa.

Läpi kansantasavallan historian on kansallispäivä ollut se tärkein poliittinen juhla valtakunnassa. Vielä kylmän sodan aikaan myös vappua juhlittiin maailmanlaajuisen proletariaatin kunniaksi näyttävin menoin. Ei ihan sentään uimalla asti suihkulähteessä tai oksentamalla valkolakkiin, mutta kumminkin. Kansainvälisestä fasadistaan huolimatta oli kiinalaisessa kommunismissa kuitenkin jo tuolloin nationalismilla keskeinen sija, ja niinpä kyseisen työväen juhlapäivän juhlamenot olivatkin oikeastaan lämmittelyä alkusyksyn kansallispäivän juhlallisuuksille. Kahdesti vuosikymmenessä kansallispäivää vietetään urheilujuhlan tavoin televisioon juonnetun sotilasparaatin merkeissä,  mutta välivuosina (kuten tänä vuonna) kansallispäivä näyttäytyy sadalle vanhalle sukunimelle (老百姓 eli "tavalliselle kansalle") lähinnä juhlakuntoon tuunattuna Tiananmenin aukiona ja loppumattomina keskustaan lainehtivina ihmisaaltoina. Tänä vuonna Tiananmenin kukkaistutusten ohella Kiina tosin laski kansallispäivää kunnioittaakseen vesille ensimmäisen kotimaisen lentotukialuksensa, joka viimeistään vakuuttanee viimeisimmätkin epäilijät siitä, että Kiinan "rauhanomainen nousu" ei nojaa tarpeen vaatiessa aggressiiviseen hyökkäyssodan välineisiin kuten -  no - lentotukialuksiin.

"Ja tämmöisen kun liimaat
sinne auton takaikkunaan
niin Kiina pelastuu
 japanilaisten imperialismilta"

Vallanvaihtoon valmistautuva ja jos jonkinlaisista sisäpoliittisista kahnauksista ja imagokämmeistä kärsivä kommunistinen puolue on tänä vuonna taas osoittanut käyttävänsä nationalismia vanhan maailman malliin sisäpolitiikan aseena. Kotimaan ongelmista huomio on suunnattu (suurelta osin) keksittyihin ulkopoliittisiin kriiseihin. Keneltäkään Kiinan tapahtumia seuranneelta ei ole voinut jäädä huomaamatta, miten keväällä käydyn ulkomaalaisvastaisten kampanjan jälkeen on Kiina ajautunut viime kuukausien aikana Japanin kanssa vakavaan nokkapokkaan muutamia saaria koskevan aluekiistan takia. Massat hilluivat Kiinan kaupunkien kaduilla riehumassa ja tuhoamassa päättömästi kaikkea japanilaiseksi tuomitsemaansa. Syyksi mellakointiin riitti apinalaumoille pelkästään se, että joku isänmaan petturi kehtasi ajaa japanilaista autoa. Kyllä siinä montaa sivistyneempää kiinalaisystävääni hävetti. Diplomaattisen nokkapokan ohella Kiinan ja Japanin väliset taloussuhteet kärsivät ja villeimmät tarkkailijat spekuloivat jo sodan mahdollisuudella. Kun puoluevaltion pointti oli tullut selväksi - Nasse-setä on nyt hyvin vihainen -  veti puoluevaltio varaventtiilit kiinni, ja hyödylliset idiootit paimennettiin röhisemään takaisin karsinoihinsa. Aiemmin historiansa aikana puolue on suoranaisesti (ja vähemmän läpinäkyvästi) masinoinut vastaavia väkivaltaisia mielenilmauksia, joten nytkin on syytä olettaa, että hallinto antoi vähintäänkin hiljaisen hyväksyntänsä tapahtuneelle. Kuten muutamissa internetsin ihmeellisessä maailmassa käymissäni keskusteluissa totesin, kommunistisen puolueen tärkein (ja monien mielestä ainoa) tavoite on pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä. Sen tavoitteen toteuttamiseksi valtio on valmis ottamaan vähän takkiin taloudellisestkin, vaikka talouskasvun ylläpito onkin se keskeisin väline, jolla puolue legitimoi valta-asemaansa. Pääasia on, että kansa ei saa päähänsä nousta barrikadeille puoluetta vastaan.

Se, miten puolue on yllämainittuun tapaan varannut itselleen monopolin oikenalaisen kansallistunteen määrittelyyn näkyi myös kansallispäivän juhlallisuuksissa. Kun kohti Tiananmenia koitti pönkeä sotilaallisella kurilla edennyt ryhmä vanhoihin kulttuurivallankumouksen aikaisiin asuihin sonnustautuneista vanhoja patuja, poliisi esti heidän etenemisensä. Arvaukseni mukaan kyse oli Kiinan nykyisen talouskasvun kelkasta jääneistä, katkeroituneista vanhoista punakaartilaisista, jotka olivat menossa Tiananmenille osoittamaan mieltään vanhojen kunnon maolaisten arvojen puolesta.  Nyky-Kiinassa vanhankantainen maolaisuus on yhtälailla pannassa kuin kaikki muukin puolueen virallisen linjan kyseenalaistava ajattelu, vaikka Maon naama edelleen Leviathanin tavoin leijuukin massojen yllä Tiananmenin portin päällä. Mao lie kääntyisi kansojen ihmetykseksi balsamointiöljyissään jos kuulisi, että punakaartilaisia ei valtakunnan poliittiseen keskukseen enää päästetä. Jo aiemminhan olen kertonut, miten Maon ajan rakennusperintö pyritään tuhoamaan ihmisten mielistä.

Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että sen jälkeen kun olin ottanut kuvia ryhmästä, säntäsi nuori virkaintoinen poliisi vihaisena luokseni ja käski murtavalla englannilla minun poistaa kuvat kamerani muistikortilta. Tekeydyin tyhmäksi turistiksi ja kerroin, että kamerastani loppui kuin ihmeen kaupalla akku heti kuvien ottamisen jälkeen. Painelin satunnaisesti nappeja, eikä mitään tapahtunut. Nokkelana veikkona tämä Lucky Lukehan halusi vielä nähdä että akku oli paikallaan, ja yrittipä hän vielä itsekin saada kameraa päälle. Lopulta hän antoi periksi, miettien varmaan, että tuskinpa randomturistin kuvat minnekään leviävät. Eipä lie raukka arvannut, että meikämanni tunkee ne tietysti suunapäänä blogauksen jatkoksi, jossa kritisoin puolueen tapaa monopolisoida kiinalainen kansallistunne omien intressiensä ajamiseen. Poliisivaltiossa eläminen on kyllä ihan oikeasti välillä melko adrenaliinia juoksuttavaa touhua. Jollain sairaalla tavalla sitä nauttii kun tuntee nousevansa ilkeän diktatuurin juoksukoiria vastaan, vaikkei oikeasti mitään muutosta saisikaan aikaan. Keskiverto kiinalainen ei taasen isoveljen valvontaa väri- ja valoloiston keskeltä huomaa ihmetellä, kun taas kiinalainen dissidentti tuntenee tilanteen huomattavasti pullamössöpilven sisällä kasvanutta länkkäriä ahdistavammaksi. Kotimaisia kriitikoita ja mekkalanaiheuttajia kohtaan puoluevaltio kun kykenee olemaan paljon tuhmempi.

Ja mitä siihen akkuun tulee, niin kerrottakoon vielä miten selvisin pinteestä. Ties vaikka joku muukin joutuu joskus vastaavaan tilanteeseen. Kun näin poliisin ryntäävän kohti, kävin läpi noin sekunnin murto-osassa kaikki kikat, joita voisin hyödyntää. Akun poisottaminen ei tullut kysymykseen; arvasin poliisin tarkistavan asian, kuten jo hänen mainitsin tehneenkin. Jos muistikortin ottaa pois, kamera menee päälle ja näytölle ilmestyy huomautus muistikortin puuttumisesta. Lähes refleksinomaisesti avasin muistikortin lokeron läpän huomaamattomasti pikkusen raolleen. Jotenkin ihmeen kaupalla muistin että vaikka virtanappia miten rämppäisi, kamera vaikuttaa ihan kuolleelta. Oli muuten kuumeinen hetki kun poliisi hypelsi kameraa käsissään ja mietti miksei vekotin mene päälle.

Opiskelisinko Kiinan tutkimusta?

Taas on se aika käsillä. Uudet opiskelijat päästävät hampaat irti mamman tissistä, ja suuntaavat reput heiluen ja naama punottaen ensimmäisille luennoille. Alkanut lukukausi on ensimmäinen sitten valmistumiseni, ja ajattelinkin että voisin vuodattaa muutaman sananmuotoon puetun kyyneleen omasta oppianeestani kiinnostuneiden fuksien (ja miksei tietysti muidenkin kiinnostuneiden) vuoksi. Totta puhuen näin valmistumisen jälkeen koen miltei velvollisuudekseni listata joitakin pointteja, jotka jokaisen aloittelevan sinologin tulisi mielestäni käsitellä jossain vaiheessa päänsä sisällä. Monet näistä asioista eivät ainakaan itselleni ole selvinneet kuin vuosien opiskelun jälkeen, mutta niiden ymmärtäminen jo opiskelujen alkuvaiheessa olisi ollut kullanarvoista. Reppu selkään, nyt mennään!

Jos kiinalainen kulttuuripiiri kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Kiinan tutkimuksen lukemista vaikkapa Helsingin yliopistossa, jossa siis itsekin tutkintoni suoritin. Kiinan kulttuuripiirissä tutkimista ja ihmettelemistä riittäisi usean eliniän verran, ja koska kaikkea kiintoisaa maailmassa ei ole aikaa opetella, joutuu sen akateemisen oppimisenhalunsa kuitenkin suuntaamaan johonkin koko maailmankaikkeutta pienempään. Kiina ei ole paha valinta. Itse en ole valintaani koskaan katunut, vaikka monesti olenkin kironnut.

Lukijakunta ymmärtänee toki että havaintoni on tehty harvinaisen keskiluokkaisesta taustoista poukkineen suomalaisen näkökulmasta, joten mantran tavoin ei näitä oppeja kannata joka tilanteeseen soveltaa. Väitän kuitenkin, että keskiverto Kiinan tutkimuksen opiskelijan tausta rinnastuu kokolailla omaani, ainakin siltä osin kuin oppiaineen kannalta on merkityksellistä.

1. Kiinan tutkimus on haasteellinen oppiaine

Kielenoppijoita on erilaisia. Toisia on siunattu lähes erehtymättömällä kielikorvalla, kun taas toiset vuosien opiskelun jälkeenkin kykenevät osallistumaan hädin tuskin yksinkertaisiin palikkakeskusteluihin. Väitän kuitenkin, että yksikään kiinaa pidempään opiskellut ei väitä kiinan olevan se kieli, jonka oppiminen on ollut vaivattominta. Syitä kiinan kielen oppimisen vaikeuteen on monia, eikä minulla ole aikaa, eikä oikeastaan kiinnostustakaan alkaa asiaa puimaan. Yhteiskuntatieteilijänä pidän kieltä enemmänkin työkaluna niiden juttujen puimiseen, jotka minua kiinnostavat, eikä minulla totta puhuen edes olisi kompetenssia puhua esimerkiksi kieli- tai kognitiotieteistä. Aiheesta enemmän kiinnostuneille suosittelen kuitenkin esimerkiksi tätä hauskasti kirjoitettua artikkelia.

Ylimääräisten työnhakupisteiden keräilemiseksi moni kiinaa kurssin verran yliopiston kielikeskuksella taiteillut laittaa kielen ansioluetteloonsa, mutta vain aniharva on oikeasti saattanut kielitaitonsa sille tasolle, että pystyisi kiinaa työkielenään käyttämään. Kielen saattaminen jo pelkästään sille tasolle että pystyy keskustelemaan jokapäiväisistä aiheista ja lukemaan vaivatta arkipäiväisiä, eteen osuvia tekstejä vaatii uskomattoman paljon aikaa ja vaivaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään en koe vielä tuota tasoa saavuttaneeni.

Kielen oppimisen vaikeus tarkoittaa kuitenkin yhtäältä ajoittaisia turhautumiskohtauksia, ja toisaalta sitä, että kiinan kielen oppimisen kanssa joutuu tekemään valtavan paljon töitä. Kun useamman vuoden opiskelun jälkeenkään ei kykene lukemaan edes lastenkirjoja vaivatta, alkaa helposti itsekin uskoa siihen insinöörien ja bisnesohjusten kanssa yksityiskeskusteluissa usein esiin nousevaan toteamukseen, että veronmaksajien rahojahan tässä haaskataan.

Kielenoppimisen lisäksi Kiinan tutkimuksen opiskelijaa koitellaan myös muutoin. Kielikursseja lukuunottamatta opetusta järjestetään varsin vähän, ja vain ani harvoin kurssit koskettavat edes etäisesti itseä kiinnostavia juttuja. Kiinan tutkimuksen opiskelija joutuu kantamaan opiskeluistaan rutkasti vastuuta itse, sillä ohjausta on saatavilla varsin rajoitetusti. Lisäksi esimerkiksi opinnäytetöissä valtavirrasta poikkeavan kielen ja kulttuurin osaamista pidetään (ainakin pääaineopiskelijoiden osalta) tutkintovaatimuksena sen sijaan, että niistä sataisi taivaasta sen erityisemmin ylimääräistä hunajaa graduarpien jättämää tuskaa lievittämään. Jos opinnäytetyönsä palauttaisi esimerkiksi valtiotieteelliseen tiedekuntaan (jossa itse siis suoritin sivuaineeni), saattaisi oman arvioni mukaan opinnäytetyön arvosana parantua pelkästään sen vuoksi, että (K/k)iinan tuntemusta ei pidettäisi oletusarvoisena.

2. Kiina on varsin sulkeutunut maa, jossa on paljon ongelmia

Kiinanopiskelijoista iso osa päätyy - yllättäen - pitkiksi ajoiksi Kiinaan asumaan joko opiskelujen ja/tai töiden perässä. Silloin on hyvä asennoitua siihen, että Kiinassa elämiseen liittyy pitkä lista jokapäiväistä elämää vaikeuttavia ongelmia ja rajoitteita.

Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa se, että ruoan- ja ilmanlaadussa on vakavia ongelmia, jotka ainakin pitkän ajan kuluessa vaikuttavat terveyteen negatiivisesti. Liikenne on yhtä kaaosta, ja saattaa koitua yhtälailla turmioksi. Aikaero ja etäisyys Suomeen tarkoittavat sitä, että suhteiden ylläpito vanhoihin ystäväpiireihin muuttuu erittäin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Asiaa ei auta yhtään Kiinan ylläpitämä internetsensuuri, jonka vuoksi internetin käytöstä tulee maksullisten välityspalvelinten vuoksi kalliimpaa ja ennenkaikkea hitaampaa. Loppumaton byrokratiasuo ja vieraskielisyys vaikeuttavat ja hidastavat arkisten asioiden hoitoa merkittävästi. Vaikka kaikki ei söisikään hermoja jatkuvalla syötöllä, on kaikilla täällä pidempään asuneilla (ainakin ekspateilla) omat punaiset vaatteensa, joiden ajatteleminenkin saa sapen kiehumaan.

Kolmekymmenvuotisesta avautumispolitiikastaan huolimatta Kiina on yhä melko suljettu kulttuuri, johon on ulkomaalaisena vaikea - joidenkin mukaan mahdoton - päästä sisään ja tulla hyväksytyksi täysivertaisena yhteisön jäsenenä. Vaikka kielitaito olisi natiivin tasolla ja ymmärrystä Kiinan tapahtumista enemmän kuin koko naapuruston kiinalaisilla yhteensä, saa paikkaansa tässä yhteiskunnassa todistaa tuon tuostakin. Jo pelkästään ulkonäkönsä takia saa osakseen (tarpeetontakin) huomiota, ja viimeistään siinä vaiheessa kiinalaisilla tuntuu menevän ns. defenssit päälle kun väittää jotain tästä yhteiskunnasta ymmärävänsä: "sinä et vaan voi ymmärtää tätä koska olet ulkomaalainen". Ymmärrys tämän maan kulttuurista tuntuu siirtyvän monien mielessä ainoastaan verenperintönä, eikä väitettä tarvitse sen paremmin edes rationaalisesti yrittää perustella.

3. Kiina on vaikea tutkimuskohde

Oma kokemuksenihan edes etäisesti vakavasti otettavaa tiedettä muistuttavien tutkimuksien tekemisestä on (haluaisin tulevaisuuden urakehitystä enteillen määritellä tätä väitettä sanomalla: vielä) varsin rajallista. Kahta opinnäytetyötä ja satunnaisia suurlähetystöllä tehtyjä selvityksiä lukuunottamatta olen minäkin siis varsinaisen tutkimustyön kanssa melkoinen noviisi.

Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että Kiina on todella haasteellinen aihe tutkittavaksi siinä missä opiskeltavaksikin. Kuten aiemmin mainitsin, Kiina on yhä lännessä suhteellisen vähän tutkittu aihe, ja opastusta ja ohjausta on vaikea saada. Tämä pätee luonnollisesti tieteellisen tutkimuksen tekoonkin. Myös kieli- ja kulttuurimuuri sekä pitkä fyysinen etäisyys maahan asettavat tiettyjä rajoitteita, tai ainakin vähintään hidastavat tutkimuksen tekemistä.

Myöskään poliittisia esteitä ei sovi unohtaa. Kiinan kommunistinen puolue varjelee mustasukkaisesti arkojen aiheiden käsittelemisen monopolia, ja niinpä puolueettoman tutkimuksen (pun definitely intended) tekeminen on tehty kaikin tavoin vaikeaksi. Lisäksi Kiinan puoluevaltion intressejä kyseenalaistava polittiinen toiminta saattaa myös vaikeuttaa akateemista tutkimusta niidenkin tutkijoiden osalta, joiden varsinaiset tutkimuskohteet ovat itsessään melko epäpoliittisia. Viimeaikainen tapaus toimii mainiona esimerkkinä. Pelko Kiinan sapiskasta ja nuhteista taasen saattaa luoda kekkoslovakiamaisen suomettumisen ja itsesensuurin verkon, mihin Kiinan sensuuriviranomaiset toki tähtäävätkin. Poliittisesti arkaluontoisen materiaalin luoksepääsemättömyys ei sekään ole mikään pieni ongelma. Kiinan primäärimateriaaliarkistot avautuvat aniharvoille, ja esimerkiksi haastattelujen tekeminen saatetaan estää tutkijoilta siinä missä journalisteiltakin.

4. Kiinan tuntemus ei takaa varmaa työpaikkaa tai rahasadetta taivaasta

Vielä 10-15 vuotta sitten koulutettu vyötiäinenkin olisi voinut helposti lyödä täällä rahoiksi, mutta nyt tilanne on toinen. Kiinan talous on kasvanut kohisten, ja hyviin töihin on entistä kovempi tunku. Tulijoita on paljon, ja tarjontaa vähän. Talouskasvun edetessä palkat eivät ole nousseet inflaation kanssa rinta rinnan. Hyvästäkään palkasta ei käteen jää välttämättä yhtään enempää kuin Suomessa. In fact, monet korkeakoulutetutkin päätyvät mahdollisuuksien puutteessa tekemään Kiinaan töitä palkalla, joka ei vastaa edes Suomen malapalkkaisimpien alojen palkkausta.

Erityisesti suomalaisfirmat tuntuvat kunnostautuneen insinöörien ja kauppatieteilijöiden palkkaamisessa. Näiden Kiina-eksperttien "extensive China experience" koostuu valitettavan usein kansanopiston kielikurssista ja lähikiinalaisen kanta-asiakaskortista. Toki - kuten edellä mainitsin - tätä Kiinatietoutta toki muistetaan paisutella ansioluetteloihin, jolloin todellisten Kiina-asiantuntijoiden osaaminen ei pääse ansaitsemaansa valokeilaan. Niin paljon kuin muiden alojen osaajia arvostankin, osaan kokemani perusteella kertoa, että muutama satunnainen CV-merkintä Kiinaan liittyvissä aiheissa ei kvalifoi toimimaan maa-asiantuntijana paikassa jonka hahmottamiseen on pääainetutkintokin vasta pintaraapaisua. Tätä pointtia vain on valitettavan vaikea tuoda esiin mahdollisille tuleville työnantajille.

Monissa muissa maissa (esim. Tanskassa ja Iso-Britanniassa) on toki jo huomattu että teknisten ja kaupallisten alojen osaajien sekaan kannattanee mahduttaa muutama paikallisolojen asiantuntijakin. Kaiken kuulemani mukaan päätöksiin ollaan oltu tyytyväisiä, mutta Suomessa ei näemmä näistä päätöksistä osata ottaa opiksi. Trendi käy selväksi jo opiskeluaikoina, kun Kiinan tutkimuksen opiskelijat löytävät itsensä järjestäen Helsinki-Vantaan lentoaseman tarjomista matalapalkkaisista kesätöistä, johon heidät on palkattu pääosin kielitaidon takia. Itse kävin opiskeluaikoina kentällä niin turvatarkastajana kuin Tilastokeskuksen haastattelijanakin. Epäselväksi ei jäänyt, että pääperuste palkkaamiseeni oli nimenomaisesti se, että kiinanosaajia nyt vaan oli pakko löytyä. Pelkoa ei siis ollut, että jo opiskeluaikoina olisi ollut mahdollisuutta päästä hyödyntämään muutakin erikoisosaamistaan, kuten esimerkiksi teknisten alojen opiskelijat lähes poikkeuksetta tekevät. 

Julkisella puolella tilanne ei ole juuri parempi. Kiinan osaajan tutkinnolla ei juuri räätälöityjä työpaikkoja löydy, joten "oman alan työ" jää monelta lopulta haaveeksi. Virkamiesura on tietty mahdollinen, mutta monia Kiinaan hurahtaneita ei idea työstä suomalaisen byrokratiakoneiston rattaissa juuri lämmitä. Mahdollisuudet päästä tutkijaksi eivät nekään ole järin kummoiset. Viime vuosien talouden tehostamistoimet eivät ole ainakaan parantaneet sinologien mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Näitä päätöksiä tehtaileville on tietty aivan turha yrittää selittää, mikä eturistiriita syntyy, jos esimerkiksi Kiinan ihmisoikeustilanteesta tehtävä tutkimus alistetaan markkinavoimille, jolloin tutkimuksen rahoittajina saattaa viime kädessä olla esimerkiksi Kiinan puoluevaltio eri välikäsien välityksellä.

Nämä epäkohdat huomioon ottaenkin suosittelen kuitenkin edelleen lämpimästi akateemista Kiinaan paneutumista. Kaikki Kiinaan erikoistuneet ystäväni - ovat he sitten koulun penkillä tai jo työelämässä -tuntuvat kaikesta edellä mainitusta huolimatta olevan varsin tyytyväisiä tilanteeseensa. Kuten jo alussa totesin, kertaakaan en  minäkään ole oppiainevalintaani katunut. Uskon myös, että kaikki em. ongelmat ja vaikeudet ovat kasvattaneet minusta melko paljon keskivertoa itsenäisemmän ja avarakatseisemman ihmisen. Ja on minulla yhä uskoa siihen, että löydän vielä joskus ammatinkin, jossa todella tykkään, ja jossa pääsen oikeasti hyödyntämään parasta osaamistani.

Kiinassa riittää niin paljon ihmeteltävää, että tämä elinikä ei riitä edes kunnolla alkuun pääsemiseen. Mikäli aihe kiinnostaa, ota ihmeessä yhteyttä! Yhtä mieluisasti kuuntelisin tarinoita muiden alojen opiskelusta, sillä Kiinan ohella mua kiinnostaa valtaisasti moni muukin asia, joihin haluan tässä elämässä vielä paneutua.

Absurdistan

Mikä on absurdein näky minkä olet ikinä nähnyt? Yhdistä se oudoimpaan uneesi ja kerro se viidellä, niin alat lähestyä todellista Kiinaa. Kaistapäinen sijoittaminen kaikkeen mahdolliseen (yllätyykö joku jos kerron, että kiinalaiset ovat mm. keksineet jo markkinoida tontteja kuusta) maan ja taivaan väliltä on synnyttänyt toinen toistaan typerämpiä liikeideoita. Niistä liikeideoista ei jää käteen muuta kuin absureja hetkiä, jolloin kuvittelee elävänsä Grimmin veljesten saduissa, Dalin maalauksessa tai Daniil Harmsin kirjoissa.

Viime vuosituhannen loppupuolella joku keksi alkaa rakentaa ilman tarvittavia lupia Aasian suurinta huvipuistoa - "Wonderlandia" - keskelle Pekingin maalaistaajamien peltoja. Jostain kumman syystä hanke ei ottanut tulta alleen. Ei nyt kuitenkaan kai juurikin siksi että hanketta toteutettiin omin luvin keskelle Pekingin maalaistaajamia. Kymmenen vuotta myöhemmin hanke yritettiin käynnistää uudelleen, yhtä laihoin tuloksin. Nyt viimein päättäjät tulivat järkiinsä, ja puistoa on alettu purkaa. Sitä ennen oli paikka tietenkin nähtävä!

Aivan helpolla sinne ei päässytkään. Ensin piti mennä metron landelinjalla. Siis keltaisella linjalla numero 13, jossa maalaiskurpitsat kävelevät sisään perunasäkit olalla ja istuvat keskellä käytävä kyykkyistunnossa syljeksimässä ja mutustelemassa auringonkukan siemeniä. Eikä sekään vielä riittänyt. Sen jälkeen piti suunnata vielä landemmalla linjalla, joka on ilmeisesti laskutaidottomia maalaistolloja silmälläpitäen jätetty kokonaan numeroimatta. Ja sen jälkeen piti vielä matkustaa puoli tuntia bussilla ja kävellä. Kaupunkilaisjuppina alan perinteisesti tutista pelosta ja jännityksestä viimeistään siinä vaiheessa kun kiskot loppuvat ja ikkunasta vilkkuu puita ja ruohoa. Pekingin keskustasta matka kesti miltei kaksi tuntia suuntaansa. 

Näky perillä on luonnollisestikin merkillinen. Aika ajoin piti muistuttaa itselleen, että se mitä silmiensä edessä näki, oli todellisuutta. Keskellä ei-mitään mätänee lasikuidusta ja teräksestä rakennettu kermakakkuhenkinen linna. Kirsikaksi kakun päälle on tiputettu viereiselle pellolle töröttämään betonista ja rautapalkeista kyhätty päälinnan tornikyhäelmä. Luurangoksi jäänyt rakennelma muistuttaa lähinnä laukaisua odottavaa rakettia. Betoniseiniä reunustavat metallikehikot tuovat mieleen keskiaikaiset kidutusvälineet. Ilman käyttöä jääneet sisätilat ovat avarat, ja lattiaa peittää vuosikymmenen lika- ja rakennuspölykerros. Hämähäki(nseiti)t ja graffitit ovat vallanneet seinät.    

 

Seineän teksti kielsi kuvaamisen ja sisäänmenon. HAH.

Rakennuksen  seiniltä löytyi jos jonkinlaisia tuherruksia
graffititaiteesta rakkaudentunnustuksiin ja aina
yhtä universaalin hauskoihin kullin kuviin.

Prinsessauneni kävi viimein toteen \o/